Suunnistusta taivaan ja maan avulla, osa 2/2

Edellisessä osassa tutustuimme monarkkiperhosten vuosittaiseen massamuuttoon Pohjois-Amerikasta Meksikoon talvehtimaan ja kevään tullen takaisin lisääntymisalueille. Monarkit eivät suinkaan ole ainoita hyönteismaailman pitkän matkan muuttajia. Oletkohan koskaan kuullut bogong-yökkösistä? Bogongit (Agrotis infusa) ovat harmaanruskeita yöperhosia Australiasta. Ne jäävät monen mielestä hopeasijalle kauneusvertailussa monarkkiperhosten kanssa, mutta muuttopuuhissa ne ovat ehkäpä vielä hämmästyttävämpiä kuin kirjavat serkkunsa. Bogong-yökköset näet muuttavat Sinne ja takaisin tuhat kilometriä suuntaansa yhden sukupolven aikana, ja yksinomaan öisin! Työskentelen nykyään bogong-yökkösten parissa, joten tämä aihe on todellakin sydäntäni lähellä. Tämä artikkeli koostuu kollegojeni tutkimustuloksista, ja viitteet löytyvät tuttuun tapaan tekstin lopusta.

Käyttäytymiskokeen jälkeen vapautettu bogong-yökkönen tankkaa pöydälle pärskynyttä hunajavettä ennen siivilleen nousua. Kokeesta muistona yökkösellä on selässään kalju läikkä, joka ei näytä sen menoa haittaavan.

Toisin kuin monarkit, bogong-yökköset muuttavat paetakseen tukalaa kesää. Niiden aineenvaihdunnan oletetaan toimivan parhaiten huomattavasti Australian kesähelteitä matalammissa lämpötiloissa, joten niiden on hengissä säilyäkseen löydettävä viileä kesänviettopaikka. Bogongien lisääntymisalueet sijaitsevat eteläisen Queenslandin sekä läntisen Uuden Etelä-Walesin ja Victorian osavaltioiden vehreillä alueella. Bogong-naaraat munivat syksyllä joko suoraan multaan tai kasvien päälle, ja jälkikasvu käy talven aikana läpi kuusi toukkavaihetta ennen koteloitumistaan. Elo-syyskuussa, etelän kevään koittaessa, nuoret bogong-yökköset kuoriutuvat koteloistaan ja aloittavat matkansa kohti Uuden Etelä-Walesin, Victorian ja Australian pääkaupunkiterritorion vuoristoalueita eli Australian Alppeja. Vuorille päästyään ne kerääntyvät luoliin ja kallionhalkeamiin ja asettuvat tiiviiksi peitoksi kalliopinnalle kuin kattotiilet, kunkin yksilön kätkiessä päänsä yläpuolellaan olevien siipien alle. Lämpötila ja ilmankosteus pysyvät luolissa sopivana läpi kesän. Bogongit estivoivat luolissa helmi-maaliskuulle asti, jolloin niiden on aika palata alavammille maille lisääntymään. 

A: Koiras-bogong, mittakaava 5 mm. B: Bogong-yökkösten luonnolliset muuttosuunnat. Oranssit nuolet Australian kartalla kuvaavat kevätmuuttoa vuorille, harmaat syysmuuttoa vuorilta takaisin lisääntymisalueille. Ylempi ympyrä näyttää 18:n Narrabrissa pyydystetyn ja lentosimulaattorissa kesken kevätmuuton testatun bogongin lentosuunnan (oranssit vektorit) ja niiden keskiarvon (punainen nuoli). Alemmassa ympyrässä ovat vastaavat estivointiluolien lähellä Adaminabyssä syysmuuton alussa testattujen bogongien suunnat (harmaat vektorit) ja keskiarvo (punainen nuoli). Yksittäisen vektorin pituus kuvaa sitä, kuinka päättäväisesti bogong on tähän suuntaan lentänyt: mitä enemmän se on mutkitellut, sitä lyhyempi vektori. Jos yökkönen pystyisi lentämään luotisuoraan yhteen suuntaan koko kokeen ajan (10 min), ylettyisi vektori ympyrän ulkokehälle. Kolme sisäkkäistä katkoviivaympyrää kuvaavat tilastollisia merkitsevyysrajoja. Keskipisteestä yli sisimmän katkoviivan yltävät vektorit kuvaavat yökkösen tilastollisesti merkitsevää pyrkimystä lentää vektorin osoittamaan suuntaan. gN osoittaa maantieteellistä pohjoista, mN magneettista pohjoista. Lyhyet punaiset viivat ympyrän kehällä ovat keskiarvonuolten 95%:n luottamusvälejä. Lähde: Dreyer et al. (2018) Curr. Biol., 28(13), pp.2160-2166.

Öiset kompassit

Monarkkiperhonen suunnistaa auringon avulla, mutta öisin muuttavalle bogongille aurinko ei ole käytettävissä. Moni asutuskeskusten valoihin tottunut ei tule sitä ajatelleeksi, mutta yötaivaalla on myös suunnanantajiksi kelpaavia valoja. Ensimmäisenä mieleen tulee kuu, mutta valitettavasti tämä seuralaisemme on liian levoton käydäkseen kompassista – kuun nousuajat ja -paikat vaihtelevat ja välillä se ei näy lainkaan. Tähdet liikeratoineen sen sijaan ovat hyvin ennustettavissa ja Linnunrata kaartuu Australian yllä selvästi erottuvana juovana, jonka voi nähdä myös hyönteisen verkkosilmin. Siltä varalta, että yötaivas olisi pilvessä, bogongit voivat käyttää myös maamerkkejä ja maan magneettikenttää suunnistamisen apuna. Kuten monet muutkin öisin suunnistavat eläimet, bogongit ovat alttiita valosaasteelle. Toisinaan niiden lähestyessä määränpäätään vuoristossa ne hämääntyvät Canberran valoista ja päätyvät peittämään kokonaisia rakennuksia, tukkien ilmastointikanavia ja aiheuttaen oikosulkuja sähkökaapeissa. Tästä syystä kaikki Australialaiset tietävät bogong-yökköset (ja usein inhoavat niitä), mutta käytännössä kukaan ei kuitenkaan tiedä, miltä bogong näyttää!

Bogong-yökkösiä estivaatioluolassa Uuden Etelä-Walesin vuoristossa. Kukin kuvassa näkyvistä ruskeista "suomuista" on bogong. Yökköset peittävät luolissa lähes kaikki saavutettavissa olevat kalliopinnat. Tämän kuvan saadakseni minun oli laskeuduttava selälleni luolan pohjaa peittävään, kuolleista yökkösistä ja linnunkakasta koostuvaan märkään muhjuun ja hivutettava pääni onkaloon, josta ylöspäin aukesi salamavalon välähtäessä kuvan osoittama näkymä. Heikommassa otsalampun valossa näkyi vain yökkösten silmien hehku.

Miten bogong-yökkösten muuttoa ja suunnistustaitoja tutkitaan? Luolista tai lisääntymisalueilta kerätyt yksilöt eivät ole muuttotuulella, joten niitä emme voi käyttää. Meidän on löydettävä muuttavat bogongit taivaalta, mikä onnistuu parhaiten tunnettujen muuttoreittien varsilla. Jos yökkösiä haluaa vain seurata etäältä, tutka tai pystysuuntainen LIDAR ovat toimivia työkaluja. Tällä tavalla kerätystä datasta voi sitten seuloa oikealta vaikuttavat kohteet lentonopeuksineen ja suuntineen. 

Mikäli muuttavia yökkösiä tahtoo käsitellä, ainoa järkevä keino kerätä niitä on ns. valoansa (eli valopyydys, valorysä). Valoansan voi rakentaa monella tapaa. Meidän versioomme kuuluu puiden väliin pingotettu valkoinen lakana, muutama hyönteisten näköaistia optimaalisesti ärsyttävä LED-lamppu ja yksi iso, taivaalle osoittava valonheitin. Ylitse lentävät hyönteiset eivät voi vastustaa valoja, vaan päätyvät lakanalle. Bogongit tunnistetaan lakanalta ja napsitaan yksittäin kannellisiin purkkeihin säilytystä varten. Kerätyt bogongit ruokitaan parin päivän välein ja ne täytyy käyttää kokeissa mahdollisimman pian, sillä purkkiin päädyttyään ne saattavat antaa periksi ja mennä estivaatiotilaan, eli aloittaa "kesähorroksen" purkissaan. Syysmuuton aikana liian pitkään silytetyt yökköset kuolevat ehtimättä päästä lisääntymispuuhiin. 

Valoansa valmiina bogong-yökkösten tulla. Etualalla ylös osoittava valonheitin, lakanoiden edessä LED-hyönteislamput ja oikealla sivulla samanlainen LED-lamppu rysässä, johon lennettyään hyönteiset putoavat lampun alapuolella roikkuvaan verkkopussiin. Valoansaan lentävät hyönteisen houkuttelevat paikalle lepakoita ja joskus jopa pienen, lepakoita jahtaavan australianhaukkapöllön. 

Valoansalla kerätyillä yökkösillä voidaan tehdä monenlaisia kokeita. Jos halutaan tutkia erilaisten aistiärsykkeiden vaikutusta muuttokäyttäytymiseen eli lentosuuntaan, bogongin selkään, siiventyvien väliin, voidaan liimata pieni tappi. Jos bogongin nostaa tapista ilmaan, se alkaa lentää pääsemättä kuitenkaan liikkeelle. "Lentävä" bogong voidaan sitten nostaa koeareenalle ja kiinnittää tapin varassa laitteeseen, joka tallentaa sen lentosuunnan. Annettuaan panoksensa tieteelle käyttäytymiskokeessa uurastaneet bogongit saavat jatkaa muuttomatkaansa. 

Yhtä hyvä tuuri ei käy sähköfysiologisiin mittauksiin eli minun käsiini päätyvillä yksilöillä. Valmistellessani yökkösiä mittauksia varten leikkaan niiden pään kitiinikuoreen aukon, jonka kautta saan laskettua aivoihin mittauselektrodin. Tämän jälkeen altistan bogongin koelaitteistossa erilaisille aistiärsykkeille, ja tallennan neuronien vasteet näihin ärsykkeisiin analyysiä varten. Pääkopan sorkkiminen piikillä on ymmärrettävästi lopullinen toimenpide, ja kokeen jälkeen bogong on lopetettava. Nämäkin tieteen uhrit palaavat luonnon kiertoon, kun seuraavana aamuna heitän ne kenttälaboratorion ovelta eukalyptuspuiden alle. Yleensä kenttäaseman liekkisieppopari on jo lähistöllä odottamassa helppoa aamiaista!

Luolaa peittävän bogong-maton reuna. Kuvasta erottuu, kuinka kukin yökkönen on työntänyt päänsä edellään olevan siipien alle piiloon.

 

Minun osuuteni bogong-tutkimuksessa on auttaa selvittämään, kuinka muuttavat bogongit havaitsevat maan magneettikentän muutoksia. Ne reagoivat käyttäytymiskokeissa magneettikenttiin, mutta emme vielä tiedä, missä magneettikentän inklinaation havaitsevat solut sijaitsevat ja kuinka tietoa magneettikentän muutoksista lennettäessä alueelta toiselle aivoissa käsitellään. Arvasittekin varmaan, että nykyinen koronavirustilanne on nakannut kapuloita tutkimuksemme rattaisiin. Jäin Australian rajojen keväällä sulkeuduttua ylimääräiseksi kuukaudeksi kenttäasemallemme "jumiin", emmekä ainakaan tänä vuonna pääse palaamaan sinne loka-marraskuun kenttäkautta varten. Lisäksi viime vuosien äärimmäinen kuivuus ja hallitsemattomat tulipalot ovat romahduttaneet bogong-kannat murto-osaan entisestä. Emme siis voi olla varmoja, että tutkimuslajimme on edes olemassa, kunhan vihdoin pääsemme palaamaan kenttätöihin. Olen pyöritellyt näitä huolia mielessäni niin paljon, että ne ansaitsevat oman katsauksensa. Palaamme siis bogongien matkaan toisenkin kerran.

Viitteet:

Adden A. (2020). There and back again: The neural basis of migration in the Bogong moth. Lund: Lund. Väitöskirja.

Dreyer D., Frost B., Mouritsen H., Günther A., Green K., Whitehouse M., Johnsen S., Heinze S. and Warrant E. (2018). The Earth’s magnetic field and visual landmarks steer migratory flight behavior in the nocturnal Australian Bogong moth. Current Biology, 28(13), pp.2160-2166.

Warrant E., Frost B., Green K., Mouritsen H., Dreyer D., Adden A., Brauburger K. ja Heinze S. (2016) The Australian Bogong Moth Agrotis infusa: A Long-Distance Nocturnal Navigator. Frontiers in  Behavioral Neuroscience. 10:77. doi: 10.3389/fnbeh.2016.00077.

Suunnistusta taivaan ja maan avulla (ja välillä), osa 1/2

Olet varmaankin kuullut monarkkiperhosista (Danaus plexippus)? Nämä suuret, oranssin ja mustankirjavat päiväperhoset muuttavat loppukesällä valtavissa parvissa eri puolilta Pohjois-Amerikkaa jopa 4500 kilometrin päähän talvehtimaan. Kuuluisin talvehtimispaikoista on Meksikossa sijaitseva Mariposa Monarcan biosfäärialue, jossa satojen miljoonien talvehtivien monarkkien aiheuttama “perhostykky” painaa puiden oksat luokille. Kevään koittaessa monarkkiperhoset suuntaavat takaisin kohti pohjoista. Kun kevätmuuttajat löytävät toukille ravinnoksi kelpaavia silkkiyrttejä (Asclepias), ne munivat ja kuolevat sitten pois. Pohjois-Amerikan valloitus jatkuu läpi kesän seuraavien sukupolvien voimin. Kukin naaras etsii tuoreita silkkiyrttejä, joille munia, kunnes loppukesän monarkit kuoriutuvat koteloistaan jopa Kanadassa asti. Niillä on edessään tuhansien kilometrien syysmuutto etelään, jonka ne lepattavat suurissa, kirjavissa parvissa. Monarkkien “Grand Tour” kestää kaikkineen kolmen-viiden sukupolven ajan. 

Monarkkiperhonen (Danaus plexippus) munii silkkiyrtille. Kuva ja (c) 2009 Derek Ramsey 
(Ram-Man) / GFDL 1.2 (http://www.gnu.org/licenses/old-licenses/fdl-1.2.html)

Miten monarkki suunnistaa? 

Monarkkiperhoset käyttävät suunnistuksessa kiintopisteenään aurinkoa. Monarkit eivät eksy suunnastaan harmaanakaan päivänä, kunhan taivasta näkyy pilvien lomasta pienikin pälvi. Auringonvalon osuminen ilmakehään luo taivaankannelle meille näkymättömän, mutta monille hyönteisille selkeästi erottuvan ja auringon sijainnin mukaan liikkuvan polarisaatiokuvion. Monarkkien verkkosilmän taivasta kohti osoittava reuna-alue (engl. dorsal rim area, DRE) on erikoistunut havaitsemaan tätä tasopolarisoitunutta UV-valoa. Monarkki pystyy siis lukemaan auringon sijainnin näkemällä kappaleen polarisaatiokuviota missä tahansa osassa taivaankantta. 

Monarkkiperhonen lennossa. Kuva: Dwight Sipler from Stow, MA, USA / CC BY 

(https://creativecommons.org/licenses/by/2.0), Wikimedia Commons

Maan pyörimisen takia auringon sijainti taivaalla muuttuu päivän mittaan. Monarkkien on otettava tämä huomioon välttyäkseen lentämästä kaarella auringon “perässä”. Monarkeilla on tuntosarvissaan biologinen kello, jonka avulla ne säätävät suuntimansa suhteessa auringon sijaintiin taivaankannella kullakin ajanhetkellä. Yksikin toimiva tuntosarvi riittää aikakompensaation onnistumiseen, mutta monarkit, joiden tuntosarvet on leikattu pois tai maalattu mustiksi, eivät pysty pitämään muuttosuuntaansa oikeana. 

Joutuvatko monarkit sitten täysin pilvisellä säällä makaamaan luppoa? Eivät välttämättä (ellei sää ole muutoinkin kauhea; silloin on parempi hakea suojaa), sillä niillä on pahan päivän varalta myös magneettikompassi! Tämäkin kompassi sijainnee tuntosarvissa ja vaatii valoa toimiakseen, joskin yksityiskohdat eivät ole vielä aivan selvät. Magneettikompassi auttaa monarkkeja aistimaan maan magneettikentän inklinaation, eli magneettikentän suunnan kulman suhteessa maanpinnan tasoon. Magneettisilla navoilla inklinaatio on 90 astetta ja se vähenee leveysasteiden mukaan, ollen päiväntasaajalla nolla. Inkilinaatiokulmaa havainnoimalla monarkit voivat siis päätellä, millä leveysasteella ne kulloinkin ovat, eli vieläkö on lennettävä etelämmäs vai kannattaisiko jo alkaa paikantaa talvehtimiskohdetta. 

Monarkkiperhosia puussa. Kuva: Elliott Lee / CC BY 
(https://creativecommons.org/licenses/by/3.0), Wikimedia Commons.

Saavuttuaan talvehtimisalueilleen Meksikon vuoristossa, monarkit tarttuvat puihin ja säästävät energiaa kevätmuuttoa varten. Mistä ne tietävät, että keväällä pitääkin lentää pohjoiseen eikä jatkaa etelään? Toisin sanoen, kuinka aurinkokompassi kalibroidaan uusiksi osoittamaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin syksyllä? Kylmyydellä näyttäisi olevan prosessissa keskeinen osa. Talvehtimisalueilta kerätyt monarkit, joita on säilytetty lämpimässä, jatkavat kevätpäivien pidettyä matkaansa etelään. Näin ne  eksyvät jonnekin Väli- tai jopa Etelä-Amerikan puolelle ilman mahdollisuutta jatkaa sukua. Monarkkitoukkien ravintokasvit, silkkiyrtit, vaativat samanlaisen kylmäkäsittelyn. Monarkkien muuttokäyttäytyminen onkin mahdollisesti koevolvoitunut yhdessä silkkiyrttien kasvurytmin kanssa. Jos ilmaston lämpenemisen myötä monarkkien talvehtimisalueiden lämpötilat eivät talvisin enää laske tarvittavan matalalle, suuri osa monarkkipopulaatiosta ei välttämättä enää pystykään palaamaan lisääntymisalueilleen Pohjois-Amerikassa. Vuosittainen monarkkien muuttospektaakkeli voi kokonaan kadota, ja nykyinen Kalliovuorten itäpuolinen populaatio pilkkoutua pienemmiksi, paikallisiksi populaatioiksi. Myös silkkiyrttien kasvurytmi voi muuttua, jolloin etelästä palaavien monarkkien toukille ei ehkä olisikaan tarjolla oikeassa kasvuvaiheessa olevia ravintokasveja. Yhdessä nämä muutokset voisivat olla kohtalokkaita molemmille lajeille. 

Lähde:

Reppert S. M. ja de Roode J. C. (2018): Demystifying Monarch Butterfly Migration. Current Biology 28, R1009–R1022.

Muuttaisiko maastopuku minut kimalaisille näkymättömäksi?

Tänään tarinoin kontukimalaisten (Bombus terrestris) kyvystä havaita ympäristöstään kohteita, jotka kuvioinniltaan sulautuvat taustaansa. Lähteeni on Mertesin ja kolleegoiden nyt jo hieman vanha, mutta aivan kelpo artikkeli, jonka viite löytyy tekstin lopusta. 

Kontukimalaisia löytynee Pohjanmaalta korkeintaan "tuontityövoimana". Biologisessa tutkimuksessa ne ovat kuitenkin suosittuja, eikä vähiten siitä syystä, että pesiä voi tilata laboratorioon samoilta toimittajilta, jotka myyvät niitä myös kasvihuoneille pölyttäjiksi. Kimalaiset ovat oppivaisia otuksia, ja ruoan avulla niitä voi kouluttaa tekemään yhtä ja toista tutkijalle hyödyllistä. Tässä tapauksessa kimalaiset opetettiin suunnistamaan läpinäkyvälle ruokintapisteelle keinotekoisia maamerkkejä käyttäen. 

Kontukimalainen (Bombus terrestris) lehmuksen kukassa. Kuva: Ivar Leidus / CC BY-SA (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0), Wikimedia Commons.

Seuraavaksi tutkija videoi ruokintapisteen sijaintia opettelevan kimalaisen lentoradan (orientaatiolento) ja koosti siitä kolmiulotteisen mallin. Mallista selviää mm. se, mihin kimalainen on milläkin ajanhetkellä katsonut ja sakkadit ja intersakkadit erottuvat toisistaan selvästi. Yksi orientaatiolennoista kuvattuna vihreillä, kimalaisen katseen suuntaa kuvaavilla viivoilla, on esitetty alla olevan kuvan A-paneelissa. Mallin perusteella voidaan koostaa kimalaiselle sen ikiomasta orientaatiolennosta elokuva, jossa suunnistustehtävää voidaan vaikeuttaa. Tämä onnistuu vaikka naamioimalla maamerkit taustaan sulautuvalla "maastokuviolla" tai muuttamalla ennestään kuviollinen taustamaisema tasaisen harmaaksi. Näin saadaan aikaan joukko ärsykkeitä, joiden ominaisuudet kuten kontrasti ja kohteiden reunojen selkeys vaihtelevat. Kimalainen saa katsella elokuvaa virtuaalitodellisuudessa kokeen seuraavassa vaiheessa.

Mesipistiäiset käyttävät visuaalista liikkeenhavainnointikykyään monenlaisten toimintojen suorittamiseen, kuten etäisyyksien arviointiin, laskeutumiseen ja pesän tai ruokintapisteen tuntomerkkien opetteluun. Liikkeeseen reagoivia hermosoluja löytyy heti verkkosilmän "alapuolella" aivoissa sijaitsevista näköaistikeskuksista (engl. optic lobes). Eräs näistä solutyypeistä on nimeltään lobulan laajakulmasolu, LWC. Jos LWC-soluun tuikkaa terävän, lasikapillaarista valmistetun elektrodin, voi sen avulla kuunnella solun vasteita erilaisiin näköärsykkeisiin. LWC-solujen kalvojännite vähenee, eli kalvo depolarisoituu, kun solu havaitsee liikettä yhteen suuntaan ja kasvaa, eli kalvo hyperpolarisoituu, vasteena vastakkaissuuntaiseen liikkeeseen. LWC-solujen vasteet kimalaisen omaan elokuvaan kertovat siis tämän solun reaktioista eri tavalla näkyviin maamerkkeihin, ja auttavat selvittämään, mihin asioihin näkökentän alueella liikkuvissa kohteissa tämä solutyyppi kiinnittää huomiota. 

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. A: Kimalaisen lentorata orientaatiolennon aikana. Vihreät viivat osoittavat kimalaisen katseen suuntaa kussakin videon yksittäisessä kuvassa ja nuoli osoittaa lennon suunnan. Taustalla kuvakaappaus videosta, jossa näkyvät kolme lieriötä ovat maamerkit ja kimalaisen lentoradan lähtöpisteen kohdalla heikosti erottuva ympyrä on ruokintapiste. B ja D: Vertailu yhden solun vasteista kolmeen eri ärsykkeeseen. Punaiset viivat: solun vaste silloin, kun maamerkit ovat yksivärisiä maastokuvioista taustaa vasten. Musta: vaste, kun maamerkit on poistettu videosta kokonaan. Sininen: vaste, kun maamerkit on päällystetty samalla maastokuviolla kuin tausta. Orientaatiolennon sakkadivaiheet on erotettu kuvaajissa harmaalla varjostuksella. C: Kimalaisen pään eli katseen suunta eri sakkadien aikana. Kuvaajan osoittaessa ylös pää on kääntyneenä vasempaan ja alas, oikeaan. Lähde: Mertes et al. 2014 Front. Behav. Neurosci 8:335.

Solujen vasteissa niin virtuaalisten sakkadien kuin intersakkadienkin aikana näkyy, milloin maamerkki on osunut solun näkökenttään. Tämä kertoo tutkijalle, että LWC-solut välittävät aivoille tietoa kimalaista ympäröivästä tilasta ja siinä olevista kiinteistä kohteista. Yllä olevan kuvan paneeleista B ja D voidaan huomata, että intersakkadien aikana maamerkkien pintakuviointi ei juuri vaikuta solun vasteisiin: valkoisella pohjalla olevat eri väriset viivat ovat lähes päällekkäin. Sakkadien aikana eroja kuitenkin löytyy, kuten huomaamme verratessamme samoja viivoja harmaalla pohjalla. Tärkeintä kuitenkin on, että vasteita on löytyy molempien vaiheiden aikana, eli LWC-solu havaitsee maamerkit aina kun ne sattuvat sen näkökenttään. Todennäköisesti tämä johtuu liikeparallaksista, eli lähellä olevien kohteiden suhteellisesti nopeammasta liikkeestä näkökentän läpi verrattuna taustaan. 

Sakkadien aikana kimalainen näyttää siis hankkivan tietoa ympäröivien kohteiden ominaisuuksista kuten pinnan kuvioista tai rakenteesta, ja intersakkadien aikana sille selviää kohteiden sijainti ympäröivässä maisemassa. Eli lyhyesti, vaikka pukeutuisit täysin taustaasi sulautuvaan maastopukuun, kimalaiset havaitsisivat sinut silti kolmiulotteisena kohteena taustaa vasten! Eri asia tietysti on, olisivatko kimalaiset alunperinkään kiinnostuneet sinusta röllipuvussasi. 

Lähde:

Mertes, M., Dittmar, L., Egelhaaf, M. & Boeddeker, N. (2014) Visual motion-sensitive neurons in the bumblebee brain convey information about landmarks during a navigational task. Frontiers in Behavioral Neuroscience 8:335. doi 10.3389/fnbeh.2014.00335